Matkalla kohti Intiaa - mitä tahansa Intiaa.

Matkalla kohti Intiaa - mitä tahansa Intiaa.

Friday, May 6, 2016

TÄRKEINTÄ ON LÄHTEMINEN


Kahdestoista kappale, jossa herätään, lähdetään, odotetaan jotakin, kuunnellaan aamuista rautatieasemaa, sen säriseviä mikrointervalleja, kohdataan junamatkalla sekä ympäröivä todellisuus että unien lailla väräjävä myyttien maailma ja lopulta kiivetään sumuisille vuorille suloisen eurooppalaisen melankolian vallassa.

Aamulla kun uninen Delhi hieroi väsyneenä silmiään - minä kiskaisin rinkan selkääni ja totesin itselleni "tämän minä osaan". Lähtemisen. 

Tupsahdan kadulle pirteänä ja toiveekkaana. Katselen hetken ympärilleni etsien rikshaa. Kävelen korttelin ympäri - mutta turhaan. Rikshakuskit nukkuvat vielä suloisia uniaan - tai huristelevat toisilla kujilla. Kävelen paikallisen taksikojun luoksen, jossa kuskit suorittavat autojen aamupesua. Tingimme hetken hinnasta ja sitten lähdemme, sillä tärkeää on lähteminen - erityisesti järjen lähteminen. 

Matkalla asemalle keskustelemme kuskin moottoripyörämatkasta ympäri Pohjois-Intian ja Nepalin. Hän on sikhi, kuten useat Delhin taksikuskit, vaikkei käytä turbaania - sanoo sen aiheuttavan "liikaa ongelmia taksibisneksessä". Hän on mukava mies. Perillä maksan matkan ja sanon "wahe guru" ja häviän ihmismassan sekaan. 

Yöllä on satanut vettä. Siellä täällä näkyy vielä lätäköitä. Taivas on pilvessä. Tuulettimet hurisevat. Pari kerjäläistä käy pyytämässä rahaa. Annan kummallekin muutaman rupian. Kaiuttimista kaikuu kuulutuksia hindiksi ja englanniksi. Jostain mieleen tulee Egotripin biisi, jossa "asemalta kaikuvat kuulutukset, joita pakoon ei pääse". 

Ilma tuntuu raikkaalta sateen jälkeen. Pilvet näyttävät kauniilta - ne näyttävät lupaukselta, ehkä lupaukselta siitä, että on matkalla jonnekin. Ihmiset kuljeskelevat joutilaan oloisesti - niinkuin intialaisilla on tapana. Konduktöörit selailevat paperinivaskoitaan. Istun penkillä keskellä kaikkea ja ympärilläni särisee intialaisen rautatieaseman aamuraaga. 

Kengänkiillottaja kiillottaa vieressäni istuvan miehen kenkiä, hankaa niitä harjallaan intialaisessa syväkyykyssä. Katson omia sandaaleitani, joihin tomuinen Intia on jättänyt jälkensä. Kengänkiillottaja katsoo minua toiveikkaana ja nyökkään hänelle. Edessäni laiturilla joukko rajasthanilaisia maalaisia kyykistelee odotellen junaansa. Miehet ovat pukeutuneet valkoiseen kurtaan ja turbaaniin - naiset kirjaviin sareihin. Ihmiset kurkistelevat olkani yli - yrittävät saada selvää, mitä kirjoitan. Kaikki on julkista. Kaikkien asiat kuuluvat kaikille muille. 

Saatuaan sandaalini puhtaaksi tomunmaailman tomusta kengänkiillotaja haluaa korjata reppuni, jonka toinen olkain osoittaa merkkejä halusta irtautua omaksi itsenäiseksi entiteetikseen. Hinnaksi sovitaan viisi rupiaa, tai niin ymmärrän, mutta jokin osa minussa sanoo, että tästä tullaan vielä käymään kädenvääntöä. Mikään ei ole koskaan niin selvää intialaisten suutarien ja kengänkiillottajien kanssa - varsinkin katuja kiertelevien rajasthanilaisten kanssa - kuin se, että kaikki on äärimmäisen epäselvää, sumuista kuin Himalajan vuoret monsuunisateiden piiskatessa niitä kaikessa trooppisessa vimmassaan. 

Ja katso, kun reppu on korjattu, kengänkiillottaja-cum-räätäli ilmoittaa naama peruslukemilla olevani hänelle velkaa 140 rupiaa - jonkinlaisen ikiaikaisen veedisen astrologis-matemaattisen laskutoimituksen seurauksena. Pidän naaman yhtä peruslukemilla. Tavoittelen jonkinlaista film noir ja kaurismäkeläishenkistä ilmeettömyyttä, kaivan taskustani neljäkymmentä (40) rupiaa, isken setelit kengänkiillotajan kouraan ja nousen junaan. Olen pitänyt periaatteenani Akseli Koskelan ohjeistusta kaartilaisille "kun joudutte ihmisten kanssa tekemisiin, niin on oltava kunnollisesti, mutta asiassa jämpti".

Juna ei ole missään mielessä luksusjuna, mutta siinä on kuitenkin penkit eurooppalaiseen tyyliin riveissä, jokin järjestyksen tuntu. Olen taas matkalla kohti pohjoista, kohti perimmäistä. Juna lyllertää läpi Delhin slummien, vessattomien slummien. Ihmiset kyykkivät aamupaskalla radan varressa muovijätteen ja sikalaumojen keskellä. Kaikki todellakin on julkista Intiassa. 

Sitten kun on kerennyt torkahtaa kolisevaan kyytiin junan henkilökunta herättää ja kysyy "veg or non-veg?" Koska on aamu ja haluaa munakkaan, vastaa non-veg. Pysähdytään Kurukshetrassa, missä käytiin Bhagavad gitan eeppinen taistelu Pandavien ja Kauravien välillä. Täällä Krishna paljasti todellisen luontonsa Arjunalle, joka epäili taistelun oikeutusta ja mietti olisiko sittenkin parempi olla taistelematta. 

Sama taistelu käydään jokaisessa ihmiskuilussa. 

Maisema on tasaista. Sitä täplittävät yksinäiset puut ja mökit. Välillä talot ovat kasautuneet kylämäisiksi röykkiöiksi. Maisemaa halkovat sähkölinjat, joita pitkin sininen sähkö virtaa. Intian taivas roikkuu matalalla.

Pysähdymme taas asemalla. Sen nimi häipyy saman tien unohduksiin - eikä minulla ole kertoa mitään anekdoottia, mitään millä liittää se suurempaan tarinaan. Viereisellä raiteella seisoo työkone joutilaana ja jotenkin välinpitämättömän oloisena. Se on pitkä ja outo - kuin jokin hyönteinen. Nokinen kerjäläispoika tasapainoilee kiskojen välisen putken päällä. Asemalaiturilla norkoilee joukko punaisiin pukeutuneita kantajia, eli khuleja tai englantilaisittain coolieja, istuvat penkillä, jutustelevat, odottavat asiakkaita, jotta pääsisivät kantamaan laukkuja päidensä päällä, taistelemaan asiakkailleen paikan täpötäydestä junasta. 

Lopulta saavutaan Kalkaan. Käyn vessassa. Syön kelvottoman lounaan - ja kiipeän "Himalajan kuningattaren" kyytiin. Tästä alkaa kapearaiderata. Ahdas pieni vaunu on täynnä intialaisia, jotka kommunikoivat lähinnä huutamalla. Juna lähtee kiipeämään vuorenrinnettä hyönteisen sitkeydellä. 

Pikkuhiljaa jätevuoret ja asutus jäävät taakse. Puusto alkaa muuttua: havupuita! 

Vauhti on korkeintaan 20 km/h. Ensimmäinen raikas tuuli silittelee kasvojani sitten - en edes muista milloin. Idyllisiä vuoristokyliä - tai niin kuvittelen orientalistisissa fantasioissani - todennäköisesti näitäkin kyliä asuttavat ahdasmieliset juntit! 

Kiipeämme pilvien sekaan. Jokaisessa tunnelissa (niitä on 103) lapset kiljuvat - lienee universaalia. Pari apinaa istuu kiviaidalla - meditoivat osaansa tässä elämässä. 

Mäntyjä! Ne tekevät minut onnelliseksi. 

Sikhiperhe päättää ystävystyä kanssani. He lainaavat päiväkirjaani, ottavat kuvia sen sivuista. He lainaavat matkaopastani. He kyselevät kaikenlaista: miksi minulla on pitkät hiukset? Miksi kirjoitan? Miksi, miksi, oi miksi? Perheen isä pyytää, että ostan hänelle pullollisen omenamehua ja popcorneja, please. He vaikuttavat jotenkin hellyttäviltä ja harmittomilta, enimmäkseen harmittomilta. 

Jossain vaiheessa alkaa sataa ja siitä tulee eurooppalainen olo ... suloinen ... eurooppalainen olo, melankolinen ja kuulas. 

Monday, May 2, 2016

KUHISEVA ELÄMÄ

Voihan kaikki hindujumalat! Toisin sanoen: on Buddha, joka saattaa olla totta ja on Mikko, joka on totta.

Rikshan kyydissä. Yksikään kuski ei suostu ajamaan mittari päällä, vaan hinta pitää sopia aina etukäteen. Tällä kertaa hinnaksi neuvoteltiin 50 rupiaa. Sulahdamme liikenteen sekaan - tsiiiiiiuh! Oviaukosta käy kuuma hönkäys, kuin laavavirta. Tööttäilyä! Autot huutavat toisilleen tungoksen keskellä. Pakokaasut salpaavat hengityksen. Eilen mentiin saastepäästöjen mittauksissa vaarallisuusluokituksen yli. Nyt se on virallista: tämä ilma on enemmän kuin vaarallista terveydelle. Tämä ilma on niin vaarallista, ettei sille riitä enää kategoriaa mittataulukossa. Kuski istuu jämäkkänä uniformu päällä, edessään kojelaudalla pieni alttari, luovii pienimmästäkin aukosta toisilleen huutavien autojen väleissä heittäen välillä beetelpähkinää suuhunsa. Mums, mums! 

Metrossa - ilmastointi hurisee ... keskiluokkaisia intialaisia. Yllättävän paljon tilaa - ei ole ruuhka-aika. Kaikki tuijottavat. Olen päätä pitempi - paitsi muutamaa sikhiä. Asemien nimet sekoitus Britanniaa ja Hindustaniaa: Green Park, Hauz Khas, Race Course, Udyog Bhawan. Pääasemalla, Rajiv Chowkilla, väkijoukko rynnii sisään - tyypilliseen intialaiseen tapaan: ulos ja sisään tullaan samaan aikaan ja saadaan aikaan kaaos. Kaikki on kaaosta ja sekasortoa, hienhajua, litistymistä. Innokkaimmat koskettelevat kättäni - luulevat naiseksi. 

Turvatarkastuksessa viiksiniekat kiilaavat eteeni aitoon orientaaliseen tyyliin. Täällä ei jonoteta.  Jono on länsimaisen mielen luoma abstraktio, jolle ei löydy vastaavaa ilmiötä Idässä. Otan kyynärpäät käyttöön. Tänään en tunne universaalia rakkautta - vaan siirtomaaisännän raivoa. Tietä! Tietä! 

Vanhassa Delhissä, kaiken sekoilun kuumimmassa ytimessä - kapeita kujia, sähköjohdot kietoutuvat toisiinsa kuin köynnökset ... rapistuvia, luhistuvia rakennuksia, ikivanhoja haveleita, uudempia mielikuviteksottoman betonibrutalismin mielikuviteksottomia tuotoksia, keskiaikaisen kaupunginmuurin pätkiä, muezzin huutaa minareetin nokasta keskipäivän rukouskutsun ... aikakaudet limittyvät ... kauppoja, kylttejä, kaikkea liikaa länsimaiselle mielelle, joka tyytyy toteamaan tilanteen - ja päättää sulkea itsensä ... oikosulku! 

Plim!

Tunnelma muistuttaa kaoottisen festivaalin krapulaista sunnuntaipäivää - kun kaikki on lopussa taas. Mitä ihmeellisimpiä asioita toimitetaan ympärillä. Kadut ovat täynnä jätteitä. Ei! Kadut ja jätteet muodostavat yhtenäisen kokonaisuuden, josta ei voi sanoa, missä katu loppuu ja jätevuori alkaa. Mopoautot pörisevät. Hikiset miehet kiskovat kärryjä, jotka on lastattu täyteen tavaraa, täyteen kaikkea. Huutamista. Kiroilua. Hindiksi ihmisiä haukutaan "mutsinnussijoiksi", "siskonnussijoiksi", "hulluiksi koiriksi" ja tietysti "pakistanilaisiksi". 

Loputtomasti kojuja. Kuhiseva elämä. 

Intialaiset miehet pitävät toisiaan kädestä - välittävät energiaa. Siinä se prana virtaa. Miesten välisen ystävyyden hämmennystä herättävä fyysinen puoli. Intialaiset ovat parantumattomia romantikkoja. Pikkulasten silmät tuhrittu kajaalilla - jotta paha silmä ei tarttuisi - se kun tarttuu ihailusta, kateudesta tai huomion keskipisteenä olemisesta. Ja kaikki rakastavat vauvoja - ainakin intialaiset.  

Sulatallakseni kaikkea seisahdun risteykseen ja ostan kookospähkinän. Hörpin kookosvettä pillillä ja Intia vyöryy ohitseni. Eikä siitä sen enempää.  Olen nälkäinen. Haluan ruokaa. 

Käyn kuitenkin ylevöittämässä sieluani jainalaistemppelissä, koska elän kliseistä. En ole koskaan ajatellut itseäni omaperäiseksi - saati uniikiksi. Minä pidän kliseistä. Pidän kliseistä, koska ne ovat totta. Sitten suuntaan Parathawallan parathojen ääreen. Kyseessä on intialainen vehnästä tehty kerroksittainen lettu, jonka voi tilata lähestulkoon millä tahansa kasvistäytteellä. Ravintola on oikeastaan pelkkä reikä seinässä - niin kuin monet parhaat intialaiset ravintolat ovat. Tilaan parathan herneillä ja toisen juustolla. Lisukkeena on korianterichutneya, perunacurrya ja jotain epämääräistä mutta makeaa. Parasta on se epämääräinen mutta makea. Tunnelma on taatun intialainen. Jos lehmä kävelisi ohi, saavuttaisin hetkellisen mokshan. Nyt tyydyn maiskuttelemaan huuliani itämaiseen tapaan ja heiluttelen päätäni sivulta sivulle -- niinkuin kuvittelen - ei vaan tiedän! - intialaisten tekevän silloin kun he nauttivat, silloin kun he todella nauttivat. Full masti!

Monday, April 25, 2016

MINÄ - KOLUMBUS

Matkalla kohti Intiaa - mitä tahansa Intiaa. Päiväkirjamerkintöjä.

Välipala tuli. Välipala meni. On vieläkin nälkä. Hörpin juomaa ja mietin maailmankaikkeuden tilaa (oikeasti ajattelen naisia). 

Kaikenlaisia ihmisiä täällä näkee. En jaksa eritellä. Kaikenlaisia. En jaksa eritellä enää - kaikki on yhtä. 

Olen taas väsynyt ja raihnainen - kaukana kotoa. Mitä muutakaan voin - tällä mielellä, tällä ruumiilla? 

Olen aina välillä levoton kaiken tämän keskellä. Tuulettimet hurisevat. Varikset raakkuvat. Olen kohdannut sinut - niinkuin kaksi majakkaa voi kohdata tässä sumunmaailmassa. 

Tunnen itseni jollain tavalla typeräksi - ikäänkuin en osaisi kirjoittaa, ikäänkuin sanat ja ajatukset puuttuisivat. Ikäänkuin olisin tyhjä. 

Mistä löydän luottamuksen? Mistä löydän äänen?

Tarina, jota kerron, muuttaa jatkuvasti muotoaan. Tuulettimien ikuinen hurina - hrrrrrrr. Kuulostaa postmodernilta runolta. Hrrrrr. 

Tässä se taas on - ei-tietämisen hiljaisuus. Pimeydestä valkeuteen, epätodesta todelliseen, kuolemasta kuolemattomuuteen. 

Aurinko paistaa. On lämmin. Pyykkiä on pestävä jatkuvasti. Hiki virtaa. Jotenkin mieleen tulee avantosauna - ehkä kylmän ja kuuman vaihtelu - jonkinlainen virkistyminen. Sitä kaipaan. 

Tässä aallokossa seilaan. Näitä ajatuksia ajattelen. Tällaista on elämäni. Tällainen minä olen. 

Kukko kiekuu. Ihmiset rupattelevat. Läheisestä temppelistä kantautuu musiikki. Tuulettimet hurisevat. Tämän hetken äänet. 

Kuinka jokin jatkuvasti peittyy ja paljastuu. Kuinka luon ideoita - ja irtoan siitä mikä on ... Ei! - on mentävä syvemmälle! On mentävä henkilökohtaisempaan! On oltava sotkuisempi - kaoottisempi! On paljastettava kaikki minän harhat. 

On revittävä temppelin esirippu, kuunneltava kuinka tuuli, Herran henkäys, puhaltaa missä tahtoo, paljastettava mieli sellaisenaan - paljaana - kaikessa sotkuisuudessaan, juovuttava kärsimyshedelmän suloistakin suloisemmasta nektarista ... tästä kaikesta minä haaveilen.

Istun trendikkäässä kahvilassa Bombayn keskustassa. Urbaanit intialaiset viettävät aikaansa täällä. Juon soija-chain (kertoo jotain paikan länsimaalaisuuden asteesta). Minulla on tällaisissa paikoissa olo, että olen rikkaruoho. Parta on ajamatta - päällä shortsit ja halpa t-paita. Minusta ei voi lukea mitään menestymisen merkkejä. Kehoni näyttää vanhalta - kasvoni kuluneilta. 

Tilaan lisää teetä. Katson valtavia puita, jotka kurkottavat yli kadun - yli kaiken! 

Minun pitäisi kirjoittaa buddhalaisuudesta - miltä hindulaisuus näyttää Buddhan neljän jalon totuuden valossa. Kuinka hyveet tuoksuvat. Piirtää mandala tästä hetkestä, joka on mieli. 

Mitä muuta minä olen kuin aalto - hetkellinen muoto tyhjyydessä?

Sinun tahtosi - ei minun.

Olen onnellinen ja annan tämän päivän olla se, mikä se on. 

Olen Kolumbus matkalla kohti Intiaa - mitä tahansa Intiaa. Mieli aaltoilee - joka seitsemäs aalto on aina se kaikkein suurin. Varsinkin, jos kysymyksiin yrittää etsiä vastauksia. 

Kolmekymmentäviisi vuotta harhailtuani on aika mennä kotiin ja katsella kuuta kun pilvet väistyvät hetkeksi. 

Luotan siihen, että suuri tarina paljastaa itse itsensä. 

Helteet ovat tulleet tänä vuonna liian aikaisin. 

Juon vihreää teetä. Intialaiset tekevät siitä aina liian kitkerää. Kärpänen tekee itsemurhasukelluksen teehen ja naaraan sen kynälläni, mutta se on jo menehtynyt. Luen bhakti-runoilijoita ja katselen teehen hukkunutta kärpästä lautasellani. Se näyttää rauhalliselta. Se lepää Jumalan kämmenellä. 

Mestari, jätä nämä palmunlehdet ja koivunkaarnat
papukaijoille, jotka toistavat Jumalan nimeä häkeissään.
Onneksi olkoon, sanon niille, jotka luulevat lukeneensa kirjoitukset
suurin kirjoitus on se, joka näytellään päässäni. 

Ajattelen Lal Dedin runoa ja ymmärrän, että kun vaeltaa vapaana ja huoletonna --- vaeltaa missä tahansa ... kulkee aurinkoon - on auringon sukulainen ... on aurinko! 

Ja silloin maailma ei ole sumuinen. 

Kuuntelen itseäni. Kuuntelen maailmaa. Onko niiden välillä mitään eroa?

Epäluottamus omaan tarinaan. Se tavallinen tarina.

Haluan, että tämä teksti on jollain tavalla tietoinen itsestään. Mutta miten tehdä se? 

Plim! Annettava kaiken sulaa yhteen. 

Kuka silloin puhuu? Kenelle silloin puhutaan? 

Annettava viiksien puhua. Annettava erilaisten hindujumalien ilmestyä. Hourailtava. Oltava hullu - ja kuitenkin aina välillä paljastettava, ettei olekaan hullu - vai onko sittenkin? 

Juostava päin seinää ja nähtävä tähtiä! 

Tarina voi olla kaari. Se voi olla vuoristo. Se voi olla useampi näytös. Se voi olla jopa tasainen tärinä. Se voi olla hurjasti pyörivä tuuletin. 

Lopulta Intia jää taakse ja puhuu omasta sisäisestä kokemuksestaan. Lopulta sitä aina kääntyy sisäänpäin tai räjähtää. 

Vaihtoehdot: eksploosio ja imploosio. Kirjoittajan meduusamainen olemus. 

Nehru-museon kirjastolla. Täällä vallitsee ummehtunut ja letarginen tunnelma. Siivoajat nukkuvat. Vahdit nukkuvat. Kiertelen hyllyjä ja etsin kirjoja. 

Ajattelen Gurdjieffia, kun se sanoi "Ota vaarin Idän ymmärryksestä ja Lännen Tietämyksestä – ja sitten, etsi." Että oliko se viisaasti sanottu. 

Ajattelen turbaanipäisiä käärmeenlumoajia. Kuka täällä todella uskaltaa elää?

Sain kahvin juotua ja pyysin laskun. Lähden menemään.

Ulkona paistaa seitsenkertainen aurinko. Betoni rakoilee ja asfaltti hengittää. Nekin on elossa ja tuntee. Ne kärsii, koska kärsimys on tämän maailman rakennusaine. 

On etsittävä uusi polku todellisuuden läpi - kirkkaudesta kirkkauteen ... lauseita, jotka kiteyttävät koko kosmoksen muutamaan tanssivaan sanaan ... usvaisiin näkyihin minareeteista, valtavista puista ... tiestä, joka vie kaikkialle ... seitsenkertaisesta auringosta ja linnusta, joka laulaa joenpenkereellä ... lautasta, joka vie yli toiselle rannalle, missä tarunhohtoinen kaupunki, ikivanhoja patsaita, bramiinien rituaaleja, kerjäläisiä, kulkutauteja, hökkeleitä, sumuisen maailman rapistuva vanhuus ... niin monta vuosisataa - ei vieläkään uutta jumalaa! ... punainen tomu, joka pölyää, kun kävelemme tietä ... kohti keltaisia lähteitä - voi kaikki lukematon mihin olen ryhtynyt! ... naisia sareissa, autoja, äänitorvia, hulluus - trooppinen hulluus --- ja sen symbolit: ikuisesti hurisevat tuulettimet! 


Saturday, April 23, 2016

HEIJASTUKSIA KUVASTIMESSA

Torstai-ilta Nizamuddinissa. Maailmankaikkeus on yksi solu. Runoilijoita. Pyhimyksiä. Musiikkia. Sata salamaa. Näky Herran kirkkaudesta.

Lapsille ja viattomille kaikki on yhtä.

Nizamuddin, keskiaikainen labyrinttimäisten kujien verkosto, jonka ytimessä sijaitsee vuonna 1325 kuolleen, samannimisen, suufipyhimyksen hauta ja hänelle omistettu moskeija. Väkimassat ovat valtavia ja kapeat kujat tukkeutuvat ihmisistä ja kaupustelijoista. Meri ihmisiä. Lihakauppoja, partoja, valkoisia kurtia, mustia burkhia - islamin mahdin voi tuntea vahvana ympärillään. Se on imeytynyt näihin seiniin, näihin katukiviin. Kauppiaat kauppaavat laulavia muovisia moskeijoita, ne laulavat Allahuu, Allahuu, kauppiaat kauppaavat kukkia, joita viedä Nizamuddinin haudalle, ja kaikkea muuta, mitä ihminen tarvitsee. 

Käyn viimeisen suuren moguli-runoilijan, Ghalibin, haudalla. Ympärillä nuorukaiset pelaavat krikettiä, mäiskivät palloa ja juoksentelevat sen perässä. Jotkut lennättävät leijaa katoillaan. Vahtimestari kaivaa taskustaan avaimen ja avaa lukon ja vie minut Ghalibin haudalle. Ja minä ajattelen elämää ja kuolemaa. Sepitän pienen rukouksen, koska jokin osa minussa sanoo, että niin on soveliasta tehdä tässä tilanteessa. Lausun: "Tule niin kuin keväinen sade ja kastele tämä kuivunut sielu ja tämä ahdistunut ruumis, niin että musta pilvi lehahtaa harteilta ja kaikki on niin kuin joskus ennen - niinä aikoina joita minä en edes muista."

Sitten kiirehdin eteenpäin. Pyhäkön oviaukolla jätän sandaalit kengänvartijoille, jotka sitovat ne toisiinsa langoilla ja työntävät muiden sandaalien sekaan hyllylle. Sisäpuolella jatkuu sama vellova tunnelma - enimmäkseen muslimeita, joukossa hinduja ja sikhejä. Ihmiset virtaavat tasaisena vyörynä haudalle ja heittelevät kukkia ja seteleitä, jäävät rukoilemaan hetkeksi. On iltarukouksen aika. Pyhäkön toisessa osassa raikaa imaamin kutsu ja satapäinen miesjoukko kumartuu alistuen Kaikkivaltiaan, Tuomiopäivän ruhtinaan, Armeliaan Armahtajan tahtoon. Liikkeet ovat rauhalliset ja jokin siinä tekee minut onnelliseksi. Minäkin kumarran hulluudelleni. Joukko kerjäläislapsia roikkuu jaloissani. Auringon ja kovan työn kuivattama vanha mies kiertelee  väkijoukkoa valtavan huiskan kanssa tarjoten hetkellistä helpotusta kuumuudesta ja väkijoukkojen hikisestä puristuksesta. Ajattelen mitä Mark Twain kirjoitti Intiasta yli sata vuotta sitten, ja miten se - kaikessa orientalistisessa ylitsepursuavuudessaan - pitää vieläkin paikkansa:

Tämä on todellakin Intia! Unien ja rakkauden, mittaamattoman rikkauden ja köyhyyden, loiston ja kurjuuden, palatsien ja hökkelien, nälänhädän ja kulkutautien, henkien ja jättiläisten ja Aladdinin lamppujen, tiikerien ja elefanttien, kobran ja Viidakon maa, sadan kansan ja tuhannen uskonnon maa, ihmiskunnan kehto, ihmispuheen synnyinpaikka, historian äiti, legendan isoäiti, Tradition iso-isoäiti, jonka eilispäivät sykkivät muiden kansakuntien rapistuvien menneisyyksien kanssa - ainoa maa auringon alla, jota on siunattu kyvyllä houkutella niin prinssejä kuin talonpoikiakin, niin oppineita kuin sivistymättömiäkin, viisaita kuin tyhmiä, rikkaita kuin köyhiä, ainoa maa jonka kaikki ihmiset haluavat nähdä, ja nähtyään kerran, vaikkakin vain välähdyksenä, eivät luopuisi tuosta välähdyksestä, vaikka tilalle tarjottaisiin kaikkien muiden maiden ihmeitä. 

Viereisessä rakennuksessa sijaitsee jonkinlainen mielisairaalan ja manauslaitoksen suufilainen hybridi, josta kuuluu välillä naisten kiljahtelua. Mieleeni muistuu eräs tapaus vuosia sitten tuotuani suomalaisen psykologin tutustumaan paikkaan - hänen ajautuessa syvään pohdintaan siitä olivatko lopulta oikeassa paikalliset vai me. Minullakaan ei ole tarjota muuta vastausta kuin tämä hämmennykseni. 

Kun iltarukous on ohi, istahdan alas ja jään odottamaan illan pääesitystä: jokatorstaista qawwalia - suufien hurmioitunutta laulua. Pian paikalle astelee joukko miehiä mukanaan soittimia: intialainen harmooni ja dholak, intialaisessa kansanmusiikissa käytettävä rumpu. Konsertti alkaa huudolla, johon kaikki laulajien äänet yhtyvät. Ja sitä seuraa tunnin mittainen vuoropuhelu, jossa käydään sisäistä dialogia etsijän ja Kaikkivaltiaan välillä. Laulut kuvaavat suurta kaipausta, jota sielu tuntee elämän suuren mysteerin edessä. 

Ja sitten sata salamaa iskee tulta - ja koko elämä räjähtää. Toisinaan niin voi tapahtua suufien luona, kun sata salamaa iskee tulta - ja elämä, koko elämä, räjähtää. 

Ja enkelit tulevat, trooppiset tuulet puhaltavat sisälläni - ja se on vallankumouksen luonne ja jokaisen liskoaivoisen suufiprofeetan sanoma - ja ne sanovat ja sinä --- sinä sanot: kaikki menee ja kaikki tulee, liskoaivot, jättibileet, beibi - sä voit tehdä mitä tahansa. Mitä tahansa.

Tämä on taas sellainen päivä kun jotain alkaa ja jotain päättyy. Me olemme ihokarvoja jumalan kämmenellä. Suuri sähkö nostaa meidät pystyyn. Emme me yksin omilla voimillamme jaksaisi seistä, vaikka niin kuvittelemme. Emme me toimi, tie toimii meissä. Emme me elä, elämä elää meissä. Emmekä me kuole - vaikka unet, joissa kuolen ovat parhaita, mitä minulla on ollut.

Aurinkoon matka vie. Sinne johtaa kirkas tie.

Tuesday, April 19, 2016

AIKA DELHISSÄ

Tämä on aika Delhissä. Tämä kappale kertoo siitä, kun asettuu Delhin hienostoalueella jalona aikeenaan ymmärtää rikkaita ja heidän tapojaan. 

Kamera panoroi elokuvallisesti Delhin hienostoaluetta, jossa porvari nukkuu hyvin. Aurinko kajastaa horisontissa. Parvi lintuja lentää taivaan poikki. Kamera liukuu kattojen yllä. Kadut ovat hiljaiset. Siellä täällä nuokkuu vartijoita ja kulkukoiria. Kaikkialla on puhdasta - ja täältä löytää eksoottisia asioita, intialaiselle mielelle vieraita asioita, kuten puistoja. Kaiken tämän yltäkylläisen varakkuuden keskellä seisoo uutuutta hohkaava kerrostalo, ei millään tavalla kummallisempi kuin ympäröivät. Kamera panoroi horisonttia ja lähtee sitten laskeutumaan katutasolle, jossa kulkukoirat nukkuvat. Ohitamme portieerin, joka vetää kätensä lippaan ja avaa oven, seuraamme portaita toiseen kerrokseen ja löydämme orientalistin kirjoituspöydän äärestä uppoutuneina teksteihinsä. 

Tuolit ovat täynnä vaatteita, hyllyt täynnä kirjoja. Lattialla on huonekasveja ruukuissaan. Seinät ovat täynnä orientalistista taidetta. Verhot on vedetty ikkunoiden eteen, jotta huoneessa vallitsisi luolamainen tunnelma. Kaiken tämän keskellä orientalisti kyyhöttää kumartuneena tekstin ylle ja kirjoittaa todellisuutta sanoiksi, kurottaa muita ihmisiä kohti, sillä kukaan ihminen ei ole saari. Ei edes ihminen, joka elää tekstin sisällä, sanojen keskellä. 

Annetaan tuon sankarimme, "orientalistin", ponnistaa tekstin maailmasta tänne konkreettisten olentojen todellisuuteen, jota myös samsaraksi kutsutaan. Jätetään sanat ja hypätään autoon, valkoiseen Ambassadoriin, joka kiitää Delhin katuja, gangesmaisena virtana vyöryävän liikenteen keskellä. Äänitorvet huutavat, niin kuin niiden tehtävä on huutaa. Ne kommentoivat, rytmittävät ja lisäävät oman garam masalansa tähän polyfoniaan. Maailma on taas täynnä ääniä ja äänet tekevät todellisuudesta jaetun.  

Kuski, Suresh, sanoo "sir" kun käsken hänen huudattaa äänitorvea - ja äänitorvi huutaa ok. Penkit ovat valkoista nahkaa, niinkuin niiden kuuluu olla valkoista nahkaa. Kojelaudassa on tasan kolme mittaria. Kaikki on minimalistista, riisuttua - ja huokuu menneiden aikojen porvariston hillittyä charmia. Ei sitä uusrikkaiden jumputtavaa älämölöä, jota kohtaa joka puolella Delhin hienostoalueita. Tällaisessa menneiden aikojen yksinkertaisessa teknologiassa on jotain puhdasta. Sen olemus loistaa kirkkaana, se ilmentää ideaansa platonisella kirkkaudella. Sitä ei ole kätketty mukavuuksien tai lisukkeiden alle. Vanhojen autojen funktionalismi. Tällaiseen ei sisällöntuottaja pysty. 

Katselen ikkunasta ohikiitäviä maisemia. Joku on kirjoittanut seinään: SAVE COW - MAKE IT NATIONAL ANIMAL. Vieressä mainostetaan luksusasuntoja. Kaksi jaloa aatetta, jotka Intian nouseva keskiluokka on ottanut omakseen: nationalismi ja konsumerismi. Onneksi olkoon Intian nouseva keskiluokka, mitäpä tähän muuta sanomaan.

Hotellilla portieerit vetävät käden lippaan nähdessään valkoisen Ambassadorin (se näyttää erehdyttävästi poliitikkojen virka-autolta). Kuntosalilla raikuu tekno. Ilmastointi on käännetty jäätävän kylmäksi - niinkuin se kuuluu täälläpäin maailmaa kääntää. Varakkuuden ja luksuksen selkein merkki on jäätävä viima. Astelen pukuhuoneeseen. Pukuhuoneita on kolmea eri tasoa: pronssi, hopea ja kulta. Hintaero on valtava, mutta mitään varsinaista eroa näiden palveluiden välillä ei ole - muuta kuin se, että maksaessaan enemmän, tietää olevansa "kultamies". Kastilaitos toimii punttisalillakin. 

Ja sama semijoutilas intialainen tunnelma, jonka kohtaa kaikkialla, jatkuu punttien äärellä. Enimmäkseen keskustellaan. Henkilökuntaa on paljon. He venyttävät asiakkaiden lihaksia ja tuovat pyyhkeitä. Jos olisi mahdollista kuntoilla niin, että palvelija kuntoilisi puolestasi, intialainen valitsisi sen.

Varakkaiden intialaisten keskellä orientalisti pistää silmään pitkissä hiuksissaan, Gandhi-paidassaan ja kulahtaneissa lenkkitossuissaan. Asetun kuntopyörään. Kuulen kuinka jotkut puhuvat minusta, gora firangista. Ajattelen termiä gora firangi. Teknobiitti takoo tärykalvoja. Gora tarkoittaa valkoista - ja valkoinenhan minä varmaankin olen. Firangi taas tulee sanasta frankki, eli niistä ranskalaisista ristiretkeläisistä, jotka matkasivat pyhälle maalle uhmatakseen islamin nousua. Musulmaanit kutsuivat heitä firangeiksi - ja heiltä intialaiset oppivat termin. Niin käsitteet matkaavat aikakausia ja mantereita pitkin. Kuten me käsitteitä muodostavat vaellusoliot. 

Ja ajattelen, että haluaisin paeta niin pitkälle kuin maailmaa riitää - ja mielellään  vielä vähän pidemmällekin. Ja mietin tätä kaikkea ja kaikkea sitä sähellystä, mitä ihmiset harrastavat ja se on samsara, tämä harhojen maailma, joka on myös totuus ja se paratiisi, mitä me etsimme ja kaikki riippuu näkökulmasta. 

Plim! Nyt olen orientalisti. Plim! Nyt olen turisti.

Ja vaikka haluaisin paeta niin pitkälle kuin maailmaa riittää, tyydyn polkemaan kuntopyörää. 

Wednesday, April 13, 2016

MODERNIN TROPIIKIN MELANKOLIA

Orientalistisen grand tourin kahdeksas kappale, jossa ajaudutaan antropologisten peruskysymysten äärelle, nähdään muurit itsen eri osien välillä, koetaan vierauden tunnetta, kohdataan modernismin aave, ajatellaan kulta-aikaa, siteerataan useampaa ajattelijaa, ja lopulta kiteytetään kaikki pariin lauseeseen.

Se, miksi Intiassa tulee kirjoitettua vähemmän kuin toisinaan haluaisi, johtuu lopulta yksinkertaisesta syystä. Siinä on kyse samasta ilmiöstä, mitä Levi-Strauss kuvasi kirjassaan 'Tropiikin kasvot' ollessaan matkalla Etelä-Amerikkaan: "Toisinaan joutuu sellaisten ihmisten keskuuteen, joiden mentaalinen häiriötila vaatisi antropologista tutkimusta, ellei antropologi itse joutuisi käyttämään kaikki intellektuaaliset resurssinsa välttääkseen kyseistä tilaa." Ymmärrän hyvin, mitä Levi-Strauss tarkoitti. Toisinaan psykoosia lähestyvä 'mentaalinen häiriötila' tai 'kulttuurisen kanssakäymisen muoto' vaatii kaiken käytettävissä olevan intellektuaalisen kapasiteetin, jotta omaa identiteettiä ylläpitävät rakenteet eivät pääse luhistumaan. Toisaalta, ehkä tulee vielä päivä kun Herra, kaikessa kirkkaudessaan, hajottaa nuo Jerikon muurit, kun kaikki muurit sortuvat maan tasalle kivikasoiksi, mutta sitä odotellessa - on syytä vahvistaa perustuksia ja määritellä kaikki omaa identiteettiä uhkaava psykoosiksi - tai mikä parempaa: mielen alemmiksi tasoiksi. 

Kun kävelee hiljaista kujaa, jota reunustavat viikuna- ja neempuut, kaikki on hetken kaunista ja muistuttaa jostain kadonneesta ajasta, jonka voi nähdä kuin vilaukselta jossakin puiden katveessa. Siellä se kadotetun kulta-ajan tai paratiisin lupaus siintää, loistaa mystistä valoaan kuin jaspis tai karneoli. Se levittää huumaavaa tuoksuaan kuin voiderasia. Se tuoksuu mirhalta ja suitsukkeelta, outojen maiden ihojauheelta.

Sitä kävelee ja antaa ajatusten tulla ja miettii Itää ja Länttä, ja jostain kaukaisuudesta kuulee auton hurinan ja lintujen laulun. Ja juuri ennen kuin auto ennättää kohdalle ja ohittaa, äänitorvi kiljaisee korvia vihlovan hätähuutonsa, lähes täydellisen epätäydellisen riitasointunsa, joka rikkoo kaikkia raagajärjestelmän sävelopin sääntöjä vastaan. Harmonia ja shanti shanti shantiii-i-iiih on taas vain muisto. Ja väkivaltaiset ajatukset ja tunteet sikiävät sielun alemmissa kerroksissa, niissä kerroksissa, joissa itsensä kuriin saattaneen joogin sielunosissa kaikuu vain transendentaalinen ommm ommm ommm, tuo todellisuuden perimmäinen ääni. 

Ja silloin todellakin käyttää kaikki intellektuaaliset resurssinsa muistuttaakseen, että kyseessä on kohteliaan liikennekäyttäytymisen muoto - "sound horn ok", että on itse tullut tänne ja että kaikki lopultakin on niin kuin se on - eikä mikään ole koskaan ollut millään muulla tavalla. Sitä muistuttaa itseään Baudelairen viisaista sanoista, että "elämä kuhisee viattomia hirviöitä". 

Kun syke on sitten jossain vaiheessa laskenut eikä enää heristä nyrkkiään - ja sielun alemmat osatkin on saatu taas intellektin hallintaan, sitä ajautuu jälleen kaikenlaisten ajatusten valtaan. Koska on Idässä, tarunhohtoisessa Orientissa, alkaa ajatella Itää, sitä mystistä Itää, jonka menneet orientalistit kohtasivat saapuessaan maharadžojen ja nawaabien hallitsemaan Hindoostaaniin, ei tätä äänitorvien hallitsemaa ja modernismin runtelemaa Intiaa.  

Vieläkin kaikkien muutosten tuulien ja ylivirittyneen kulttuurin maanisen kouristelun keskelläkin voi lausua nimen, joka pursuaa legendan taikaa: Hindoostaan. 

Mutta missä se on? Ja ennen kaikkea milloin se oli? 

Oliko se silloin kun varhaiset orientalistit, kuten Tavernier ja Bernier pyörivät täällä ihmetellen, kummastellen vähän kaikkea - kuin pienet lapset? Vai oliko se kenties silloin kun intialaiset Mahatman johdolla ryhtyivät työntämään brittejä Intian valtamereen? Kun lehteä kauppaavat pojat juoksivat pitkin Bombayn katuja huutaen "Times of India! Quit India! Times of India! Quit India!" Vai ehkä se oli 50-luvulla, kun Nehru johdatti kansaa romanttisen vasemmistolaisessa hengessä ja bollywood eli kultakauttaan? Kun Raj Kapoor lauloi chaplinmaisena kulkurina, että hänen "kenkänsä olivat Japanista, housut Englannista, punainen hattu Venäjältä", mutta hänen "sydämensä oli aina intialainen"?

Ehkä sitä ei koskaan ollut. 

Ehkä on kyse modernismin saapumisesta: tietoisuudesta, että jokin on ratkaisevasti muuttunut - ilman että mikään olennainen olisi muuttunut. Ehkä jokainen matkaaja on aina kohdannut tämän vierauden tunteen - ja nostalgisen kaipuun jonnekin menneeseen - että ei kulkisi täällä itsenään, vaan jonain menneiden aikojen löytöretkeilijänä, jonain toisena. Että saisi hetken olla joku muu. Tai sitten ne, jotka kohtaavat jotain aidosti 'toista' ovat kykenemättömiä kohtaamaan tuota vierautta. Silloin heidät täyttää hämmennys - tai vielä useammin: inho. 

Lopulta on kyse siitä haluuako löytää kadonneen kulta-ajan, vai kohtaako vain vierautta, joka herättää hämmennystä ja inhoa. Tämä ei koske pelkästään matkustamista.

Kuten eräs suomalainen runoilija sanoi: kukaan ei koskaan mene minnekään. Sama nenä jököttää edelleenkin silmien alla, jotka sitä vastoin sijaitsevat samalla horisontaalisella linjallaan, kuten aina aiemminkin. Ja matkalta palattuaan löytöretkeilijä tuo näytteenä kaikesta, mitä on nähnyt, kokenut ja saavuttanut, korkeintaan kourallisen tuhkaa - jos sitäkään. Sillä on niin, kuten Saarnaaja asian kuvaa: Mitä on ollut, sitä on tulevinakin aikoina, mitä on tapahtunut, sitä tapahtuu edelleen: ei ole mitään uutta auringon alla. 

Tämä kaikki täytti minut melankolialla ja ajattelin, että mitä enemmän asiat muttuvat, sitä enemmän ne pysyvät samana. Samalla se täytti minut toivolla, että loppujen lopuksi, päinvastaisista haaveistani huolimatta, en voi koskaan kohdata muuta kuin sen, mikä on läsnä tässä hetkessä. Kaikki muu on turhuutta ja tuulen tavoittelua. 

Kaikki muu on kuin viljelisi sumua. 

Friday, April 8, 2016

TROOPPINEN HULLUUS

Tämä on tarina eräästä ajasta, muutamasta kuumasta päivästä janon maassa.

Lämpötila 41 c, aurinkoista.

Talot hohtavat valkoisina, temppelien katot keltaisina, kun iltapäivän aurinko kärventää tomuista maisemaa. Lämpömittarin neula on kiivennyt neljänkymmenen asteen kuumemmalle puolelle. Kulkukoirat hakeutuvat varjoihin nukkumaan. Harva jaksaa liikkua autioilla kaduilla, joilla puhaltaa kuuma tuulenhenkäys. Kävelymatkoista tulee lyhyitä: hostelli - ravintola - kauppa - kahvila. 

Lapset leikkivät kuoppaisella kujalla, joka on täynnä roskia ja tiilensirpaleita. Hanhi levittää siipensä ja räpyttää. Vuohi pureskelee jätteitä. Aurinko on liian kuuma, jotta sitä voisi katsoa. Edes taivasta ei näe. Kävelen katse alas luotuna. Tunnelma on kuin joissain Camus'n romaaneissa. Aurinko polttaa kuumana ja hämärtää näkökentän. Jotain absurdia ja täysin sattumanvaraista voi tapahtua. Itse asiassa kaikenlaista absurdia tapahtuu ympärillä jatkuvasti.

Tämä on se aika vuodesta, kun britit pakkasivat siirtomaavirastonsa ja matkalaukkunsa, lastasivat ne junaan ja huristivat vuoristoon kesäpääkaupunkeihinsa. En voi kieltää, etteikö ajatus houkuttele minuakin. 

Trooppinen hulluus. Aivot sulavat. Ajatukset liisteröityvät currytahnaksi. 

Kana juoksee kadun poikki. Mietin: miksi kana juoksee kadun poikki? Vastaan itselleni: kuollakseen hehkuvan auringon alla. 

Tuuli sekoittelee roskia. Lapset heiluttelevat käsiä. "Hello! Hello!" "Bye! Bye!"

Tässä se taas on - elämä. 

Vaikein asia muistaa ja hyväksyä. 

Vilkutan lapsille ja kuuntelen kuinka tuhat buddhaa laulaa nimeäni kaikilla kielillä. 

Voisin olla missä tahansa, mutta minun on oltava tässä, juuri tässä. 

Ja jano! Kuinka minua janottaakaan!

Mahaboddhi-temppelillä. Buddhalaiset munkit ja nunnat resitoivat suutriaan. Hindut tuovat kukkia Buddhalle - Vishnun avataaralle. Intialaisia perheitä rykelminä - otetaan kuvia, nopea rituaali ja jatketaan matkaa. 

Minäkin jatkan matkaa. Tunnen, että minun on liikuttava.

Bussissa matkalla Varanasiin. Olen onnellinen. Tunnen yhteyden ihmisiin. Maisema pölyää kuivuutta. Sitä täplittävät puut ja kylät. Ihmisiä on kaikkialla. Valtavia olkikekoja, tiilikasoja, lehmiä, vesipuhveleiden vetämiä kärryjä, koiria, naisia sareissa - pohjoisintialaiseen tapaan hiukset peitettyinä. Kaikkialla toimitetaan asioita verkkaiseen, itämaiseen tapaan.

Bussi tärisee pitkin pikitietä, tekee syöksyliikkeitä ohitellen hitaampiaan. Äänitorvi laulaa. Se laulaa "olen matkalla taas". Vastaan vyöryy kirkkain värein maalattuja rekkoja, kattoa myöten täyteen ahdettuja busseja, rikshoja, pyöriä - moottorilla tai ilman, lehmiä, koiria, vesipuhveleita ...

Pysähdytään ruuhkaiselle bussipysäkille, joka on pikemminkin basaari. Aurinko porottaa kuumana ikkunasta. Bussiin vyöryy hedelmäkauppiaita. Katson kadunlaidassa sateenvarjon alla istuvaa maissikauppiasta. Mies leyhyttelee pahvinpalalla grillissä hehkuvia hiiliä. Kollega maissintähkineen kävelee ohi, kommentoi jotakin. He nauravat, läimäyttelevät toisiaan pahvinpalasilla. Vieressä kasvaa jätekasa. Työn raskaan raatajat. 

Naisia burkhissa. Kaikkialla näkyy mogulivallan jälkiä, vaikka hindut kääntyivät islamiin pikemminkin suufimystikoiden innoittamina ja kastilaitosta paetakseen - kuin miekkalähetystyön seurauksena. Kastilaitosta he eivät päässeet pakoon - se kun toimii Intian muslimien keskuudessakin - ja suufilaisuuskin alkaa olla uhattuna wahhabismin nostaessa päätään myös täällä. Saudit rahoittavat madrasoitaan, koraanikouluja, joissa tuotetaan tiukkahattuisia uskonoppineita. Ja suufipyhäköt räjähtelevät taivaantuuliin. 

Sitten nytkähdämme taas liikkeelle. Päänsisäinen jukeboksi pyöräyttää levylautaselle Hurriganesien version Roadrunnerista. Yllättävän hyvältä kuulostaa Albert Järvisen kitara Intian kuuman auringon alla. I'm a roadrunner, honey! Kiidämme maantietä pitkin ja ohittelemme hitaasti lyllertäviä rekkoja. Ne on maalattu intialaiseen tyyliin kirkuvin värein. Niissä on koristeellisia kuvioita, piirroksia ja tekstejä, jotka ylistävät jotakin jumalaa tai antavat ohjeita liikennettä varten.

Suosituimmat teemat maalauksissa: lehmät, linnut, kukkaset, naiset. 

Takapuskuritekstien ylittämättömät klassikot:

BLOW HORN OK.

USE DIPPER AT NIGHT. 

Tämä kaikki on selvää ja ymmärrettävää. Intialaiset rakastavat kukkia. Intialaiset rakastavat äitiä. Intialaiset palvovat äitiyden symboleita - ja soittavat äänitorvea ok. Mutta miksi rekan lokasuojan päällä lukee STOP? Pitääkö pysähtyä ja vetää henkeä - olla läsnä?

KEEP DISTANCE - sen ymmärrän, mutta että Intiassa? Hyvin vaikeaa, hyvin vaikeaa ...

OBEY THE TRAFFIC RULES - kun tietäisi mitä ne ovat. 

Semikryptinen THANKS, jossa ilmeisesti osoitetaan kiitollisuutta ympäröivää todellisuutta kohtaan. 

Sen yläpuolella lukee SPEED 40 KM. Hämmennystä kuitenkin herättää, kun rekkaa sitten ohittaessa katsoo sivulleen - ja ohjaamon sivuikkunassa lukee (heti WELCOMEn yläpuolella)  SUPERFAST. Länsimaalainen erotteleva mieli saattaa kokea ahdistusta tai hämmennystä, mutta joogisen elastinen itämainen mieli kykenee luovimaan tällaisten keskenään ristiriitaisten totuuksien aallokossa. Toisaalta, jos vertailukohteena on pyhän lehmän käyskentely, on 40 km/h tosiaankin ... superfast.

Ja niin minä vaihtaa paikkaa. Ja jokin päättyy. Ja jokin uusi alkaa.